Oppimisen suurin este voi olla usko siihen, ettei osaa

Olen ollut tämä kevään opintovapaalla. Arki on täyttynyt luennoista, esseistä, kirjoista ja ajatuksista, joihin on ollut aikaa syventyä kunnolla. Kevään aikana olen saanut muistutuksen siitä, miltä oppimisen ilo parhaimmillaan tuntuu.

Siksi pysähdyin lukiessani Helsingin Sanomista emeritusprofessori Hannu Simolan haastattelua (27.5.2026). Simola pohti, kuinka suomalainen koulu lannistaa monia oppilaita jo varhain. Että moni päätyy uskomaan, ettei hänestä ole opiskelemaan tai kouluttautumaan pitkälle.

Tunnistin tämän ajatuksen.

Nuorempana haaveilin kulttuurien ja uskontojen opiskelusta yliopistossa. Samalla epäilin, olisiko minusta yliopistoon lainkaan. Päädyin opiskelemaan matkailua ammattikorkeakouluun, koska se tuntui käytännölliseltä vaihtoehdolta ja koulutukselta, jonka kautta näkisin selkeämmin tulevan ammattini.

En ole myöhemmin juuri työskennellyt matkailualalla, vaikka opinnoista on ollut hyötyä muissa tehtävissä. Tutkinto tuli lopulta suoritettua, vaikka opinnot tuntuivat ajoittain enemmän läpi pääsemiseltä kuin innostuneelta opiskelulta. Tässä tutkintokeskeisessä yhteiskunnassa tutkinnosta on ollut hyötyä, mutta jälkikäteen ajateltuna valintaani vaikutti myös epävarmuus. Ajattelin pitkään, ettei minusta olisi yliopistoon. Ehkä vielä enemmän epäilin, etten koskaan pääsisi sinne sisään.

Moni oppii koulussa hyvin varhain ajattelemaan, että toisille oppiminen on luontevaa ja toisille ei. Minulle raskaimpia ovat aina olleet tilanteet, joissa osaaminen pitäisi todistaa nopeasti ja tietyssä muodossa. Kokeet eivät ole tuntuneet mittaavan niinkään osaamistani vaan stressinsietokykyäni.

Jos saan opetella asioita omassa tahdissani, keskustella, pohtia ja rakentaa ymmärrystä vähitellen, tiedän oppivani. Koulussa siitä ei kuitenkaan aina syntynyt sellaista tunnetta.

Kun aloitin vuoden 2024 lopulla opinnot avoimessa yliopistossa, tein itselleni lupauksen: en enää opiskelisi suorittaakseni. Halusin opiskella asioita, jotka kiinnostavat minua aidosti, ilman että jokaiselle kurssille tai opintopisteelle pitäisi löytää jokin hyöty tai tarkoitus.

Ja juuri sellaista tämä kevät on ollut.

Eräällä kurssilla keskustelimme siitä, miten olimme päätyneet opintojen pariin. Kerroin omista epävarmuuksistani ja siitä, kuinka olin pitkään ajatellut, ettei minusta olisi yliopistoon. Vieressäni istunut nainen oli opiskellut lääkäriksi ja palannut myöhemmin opiskelemaan itseään kiinnostavia aiheita. Hän kuunteli hetken ja sanoi sitten yksinkertaisesti:

"Se, että olet tällä kurssilla, todistaa jo, että sinusta on yliopistoon."

Huomasin, kuinka paljon nuo sanat merkitsivät.

Tästä mielestäni Simolakin puhuu. Jos ihminen oppii jo nuorena ajattelemaan, ettei hänestä ole johonkin, tuo käsitys voi kulkea mukana yllättävän pitkään. Jos taas hän saa kokemuksen siitä, että pystyy oppimaan, sillä voi olla vaikutusta koko elämän suuntaan.

Haastattelussa Simola kannatti mallia, jossa tietyn kouluasteen suorittaminen oikeuttaisi pääsyn seuraavalle asteelle. Esimerkiksi kaikki ylioppilaat pääsisivät korkeakouluun tai yliopistoon ensimmäiseksi vuodeksi, ja vasta sen jälkeen tehtäisiin mahdollinen karsinta. Ajatus perustui siihen, että jokainen saisi edes kerran kokeilla, miltä opiskelu siellä tuntuu.

Ajatus puhuttelee minua. Joskus mahdollisuus kokeilla voi olla tärkeämpää kuin kaikki ennakkoarviot ihmisen kyvyistä.

Oppiminen ei parhaimmillaan ole suoritus vaan kyky säilyttää uteliaisuus maailmaa kohtaan.

Ensi viikolla palaan opintovapaalta takaisin töihin. Arki muuttuu jälleen, mutta yksi asia on muuttunut pysyvämmin.

Kesän jälkeen palaan taas opintojen pariin.

En siksi, että minun pitäisi.

Vaan siksi, että olen löytänyt takaisin oppimisen iloon ja ehkä samalla myös oman tapani oppia.