Ihminen ei elä jatkuvassa hälytystilassa hyvin

Professori Juho Saari puhui Helsingin Sanomien haastattelussa (5.5.2026) siitä, kuinka päättäjät eivät ymmärrä, millaista kuormitusta huono-osaisuuteen liittyvä niukkuus, matala status ja yksinäisyys aiheuttavat ihmiselle.

Olin itse työttömänä reilu kymmenen vuotta sitten. Muistan yhä, miten raskasta ei ollut vain epävarmuus toimeentulosta vaan jatkuva tunne siitä, että joutui todistamaan oikeuttaan saada apua. Vaikeuksien keskellä kamppailun lisäksi tehtäväksi tuli kamppailu järjestelmän kanssa. Hakemuksia, selvityksiä, liitteitä, määräaikoja. Energiaa kului siihen, että yritti pysyä mukana prosesseissa samaan aikaan, kun omat voimavarat olivat jo valmiiksi vähissä.

Muistan edelleen yhden päätöksen, joka toi minulle kolmen kuukauden karenssin. Se tuntui kohtuuttomalta iskulta hetkessä, jossa ihminen olisi tarvinnut ennen kaikkea tunnetta siitä, ettei ole yksin. Itku tuli päätöstä lukiessa.

Olen työskennellyt pitkään työttömyyteen liittyvien kysymysten parissa. Sen aikana olen nähnyt, miten voimakkaasti epävarmuus vaikuttaa ihmiseen. Harva muuttuu paremmaksi versioksi itsestään jatkuvan paineen alla.

Ehkä juuri siksi tunnistan hyvin Saaren ajatuksen siitä, etteivät ihmiset jatkuvan kuormituksen keskellä toimi “täsmäohjuksen lailla”, vaikka kannustimia muutettaisiin oikeanlaisiksi. Kun ihminen elää epävarmuudessa pitkään, elämä alkaa kaventua. Tulevaisuuden suunnittelu vaikeutuu. Häpeä ja yksinäisyys kasvavat helposti hiljaa rinnalla.

Koronavuosina oli hetken selvää, ettei vika ollut ihmisissä. Työttömyyden kohdatessa suuria joukkoja puhe muuttui. Yhteiskunta jousti, turvaa vahvistettiin ja ihmisiä kohdeltiin enemmän yhteisen kriisin keskellä elävinä ihmisinä kuin yksilöllisinä epäonnistujina.

Muistan joskus ajatelleeni, että olisinpa saanut itse kokea samanlaista suhtautumista silloin, kun olin työtön. Eikä kyse ollut vain rahasta tai helpotuksista. Vaan siitä, ettei ilmassa leijunut jatkuvasti ajatus siitä, että työttömyys olisi ennen kaikkea yksilön ominaisuus tai vika, joka hänen pitäisi korjata itsessään. Korona-aikana ymmärrettiin hetkeksi jotain olennaista: ihmisen arvo ei vähene siksi, että elämäntilanne muuttuu vaikeaksi. Työttömyys ei tee ihmisestä huonompaa. Se kertoo usein olosuhteista, joihin yksilö ei voi yksin vaikuttaa. Ehkä juuri siksi suhtautuminenkin oli inhimillisempää.

Työttömänä ihminen ei tarvitse ensimmäiseksi lisää painetta vaan kokemuksen siitä, että hänet nähdään ihmisenä ja hänellä on merkitystä. Suomalaisessa keskustelussa puhutaan paljon tehokkuudesta, aktivoinnista ja kannustimista. Vähemmän puhutaan siitä, mitä jatkuva turvattomuus tekee ihmisen mielelle, toimintakyvylle ja identiteetille.

Järjestelmä ei tunnista kuormitusta, jonka se itse tuottaa. Ehkä ongelma onkin se, että järjestelmät rakennetaan usein turvallisesta asemasta käsin. Silloin on vaikea ymmärtää, miltä maailma näyttää ihmiselle, joka yrittää selvitä päivä kerrallaan.

Politiikassakin tarvittaisiin enemmän viestiä siitä, että raskaat ajat eivät tee ihmisestä huonompaa. Että yhteiskunta ei ole vain pärjäämisen kilpailu. Että selviämme tästä yhdessä.

Mutta sen ei pitäisi näkyä vain puheissa. Sen pitäisi näkyä myös päätöksissä, tavoissa kohdata ihmisiä ja siinä, millaista turvaa yhteiskunta on valmis rakentamaan silloin, kun ihmisen elämä on hauraimmillaan.